Keskeneräisiä kaupunkeja — matkakirja 1990-luvun Itä-Euroopasta

Matka on yksi vanhimmista kertomuksissa esiintyvistä rakenteista. Erilaiset reissut on väsymiseen asti kirjallisuudessa kerrottu perin pohjin, viinit juotu tunnelmoiden etelän lämmössä. Matkaaminen on kulunut, virttynyt, kaikista kulmista tarkasteltu aihe. Ja silti – taas uusi matkakirja!

Tässä teoksessa kuljetaan bussilla Itä-Euroopassa 1990-luvun lopulla. Tapahtumat ovat pääosin totta, kävin näillä reissuilla 26 vuotta sitten. Matkan varrelle osuvat Baltiasta Latvian Riika, Puolasta Varsova ja Krakova, etelämpänä Budapest. Sieltä koukataan länteen, Ceske Krumloviin ja Berliiniin.

Kirjan pääroolissa ovat kaupungit, joiden kaduille ihmisten on pakko sopeutua. Itä-Eurooppa on 1990-luvun lopulla käymistilassa, tuoreen itsenäistymisen laineiden sekoittama ja herkässä tilassa. Kaupunkien tunnelmat vaihtelevat ilosta ja riemusta kauhuun.

Kun tuolloisia kokemuksia ja havaintoja vertaa nykypäivään, huomaa että monet ongelmat ovat sittenkin aika syvällä piileviä, eivätkä vain ajankohtaan kytkeytyviä.

Pohdin kirjassa kaupunkien tuhoja ja jälleenrakentamisia, rakennusten kohtaloita, raunioiden viehätystä, sekä omaa suhtautumistani kadonneisiin rakennuksiin.

Silti – kaupungit kehittyvät ja muuttuvat!

Varsovasta kirjoitan näin:

Nowy Świat -katu tuntuu loputtomalta. Nimi tarkoittaa uutta maailmaa, sillä alue erottui 1600-luvulla tyyliltään vanhasta kaupungista. Nyt katu on kuin Veikselin sivuhaara, jossa ihmisaaltojen vyöryt pauhaavat toisiaan vasten. Talot kulkevat kadun molemmin puolin muureina, ja näyttää kuin tuo kaikki olisi samaa loputonta rakennusta, jonka taloiksi naamioidut kaistaleet on erotettu toisistaan värein.

Kirjaa voit ostaa mm. täältä:

BoD:n verkkokirjakauppa: Keskeneräisiä kaupunkeja

Kalkkirappauksen alla hirsikeho

Vanhan merikaupungin keho on hirsirunkoinen. Sen huomaa kun kiskoo lautoja rakennusten seinistä, hakkaa irti rappausta tai tarkastelee kirvesmiehen käsissä olevaa vanhaa puutaloa.

Paljastaa sen Raahen raatihuonekin, joka on kalkkirappauksen avulla saatu näyttämään arvokkaammalta. Kivi oli arvokas rakennusaine, ja siksi sitä jäljiteltiin porvarien ja säätyläisten taloissa. Halvimmat talot olivat harmaapintaisia, ja kun rahaa kertyi, lisätiin punamultapinta. Keltamulta oli askel vielä kalliimpaan suutaan, ja varakkaimmat peittivät hirsipinnan rappauksella.

Prosessi eteni niin, että hirret saivat ensin painua useita vuosia rakennuksen valmistuttua, kunnes seinään iskettiin viiden sentin välein tuurnalla 20–30 milliä paksuja puutappeja, joihin laasti sidottiin. Sian karvaa käytettiin rappauslaastin sideaineena.  Paksuutta rappauksella oli noin 70-80 milliä.

https://yle.fi/a/3-11167022